Lopuksi

Oli kivaa, vaikka en (oman elämäni) Jens Lekmania tavannutkaan.

Liikennepoliittinen kannanotto

En näyttävästi kykene sitoutumaan edes blogiin, mutta yritän nyt puhaltaa vanhaan liekkiin henkeä vielä kerran.

Aiheena on autoton keskusta. Täällä on melkein sellainen. Göteborgin ydinkeskusta ei virallisesti ole autotonta aluetta, mutta käytännössä autolla ajaminen on tehty siellä hankalaksi. Autolla liikkumista vaikeuttaa jo pelkästään se, että iso osa keskustan rakennuskannasta ja -kaavasta on 1800-luvulta tai aiempaa, joten kaupunginosaa ei lähtökohtaisesti ole suunniteltu autoilijoiden ehdoilla. Kapeille kaduille ei kovin montaa Volvoa mahdu yhtä aikaa. Autottomuuteen suhtaudutaan kuitenkin selkeästi positiivisesti Göteborgin nykyisessäkin kaupunkisuunnitellussa, sillä moni keskustan kaduista on muutettu kokonaan kävelykaduiksi, ja muilla esimerkiksi pysäköiminen on tehty lähes mahdottomaksi.

Ei tilanne kuitenkaan täälläkään aina näin auvoinen ole ollut. Elettiin täälläkin 60-luvulla, jolloin grynderit paloivat halusta moukaroida keskusta ja läheiset työläisten puutalokorttelit maantasalle. Aktiivinen ja ilmeisen vaikutusvaltainen kansalaisliike kuitenkin käänsi yleisen mielipiteen betoniarkkitehtuuria vastaan, ja grynderit joutuivat tyytymään suomalaistyyppisten lähiöiden pystyttämiseen. (Näissä lähiöissä muuten asui/asuu tietenkin huomattavan paljon suomalais- ja muita siirtolaisia. Eräs ratikkareitti tunnetaan ilmeisesti vieläkin nimellä ‘Vitlökslinje’, koska sillä kulki käytännössä pelkästään lähiöstään tehtaaseen ja takaisin matkaavia maahanmuuttajia – jotka käyttivät reilusti tuolloin ruotsalaiseen nenään eksoottiselta haiskahtavaa valkosipulia.)

Toisen kerran kansalaistoiminta pelasti keskustan turkulaistyyppisiltä elvytystoimilta 90-luvulla, kun alueelle oli tarkoitus rakentaa – tadaa – toriparkki. Aktivistit osoittivat mieltään kyseisellä torilla viikon verran yötä päivää ja keräsivät 10 000 nimeä adressiin parkkihallia vastaan. Toisin kuin Turussa, täällä kansalaismielipidettä myös kuunneltiin ja toriparkki-ideasta luovuttiin.

Kun näkee, kuinka vilkas ja dynaaminen (oksennus) Göteborgin keskusta on, tekisi mieli kutsua Turun ja Helsingin kaupunginvaltuustot tänne opintomatkalle. Göteborgilaiset voisivat ystävällisesti fikan ja pullan äärellä kertoa, että kapunginkeskustan vetovoimaa ei 2000-luvulla lisätä ohjaamalla sinne lisää liikennettä.

Mutta eivät taida turkulaiset ja helsinkiläiset olla kiinnostuneita. Olen ihan varma, että Jussi Pajunen nukkuu joka yö Alvar Aallon 60-luvulla suunnittelema Helsingin keskustan asemakaavaehdotus tyynyn alla. Tässä kyseisessä suunnitelmassa olisi mm. rakennettu Pasilasta keskustaan pilareiden varassa oleva moottoritie, Vapaudenkatu, koska tärkeintä modernissa kaupunkisuunnittelussa akateemikko Aallon mielestä oli, että lähiöistä pääsee kätevästi autolla keskustaan ostoksille. Epäilemättä Pajusen unelmien Helsingissä länsimetron sijasta moottoritietä jatkettaisiin Stockalle asti, jotta Westendistä pääsisi täräyttämään sataakahtakymppiä samppanjabaariin  ja takaisin.

Pajusesta puheenollen: Täällä hyväksyttiin hiljattain ehdotus ruuhkamaksujen käyttöönotosta, mitä paikallinen Kokoomuskin lopulta kannatti. He perustelivat puoltavaa kantaansa ruuhkamaksua vastustaville äänestäjilleen sillä, että ruuhkamaksut ovat tehokkain keino kerätä rahaa erilaisiin infrastruktuuriprojekteihin, joilla mm. parannetaan kaupungin julkisen liikenteen toimintamahdollisuuksia.

Jussi Pajunen, miksi sinä et ole tätä mieltä?

Muutin ja vaihdoin ilmeisesti yhteiskuntaluokkaa

Muutin. Mikä on mukavaa. Elämänlaatu nousi kivasti.

Rappukäytävä

En tosiaan viihtynyt siellä Olofshöjdissä yhtään. Yritin kyllä kotoutua. Kuuntelin Tom Waitsin ‘Anywhere I Lay My Headia’ ja koitin samastua sanoihin. Aina silloin tällöin onnistuinkin. “Anywhere I lay my head, I’m gonna call my home. Oon mä hurja!”, ajattelin niinä hetkinä, kun näin siinä keittiössämme jonkinlaista rappioromantiikkaa.

Mutta kyllä minä aika monta kertaa mieluummin kuuntelen Beyoncéa ja olen nynny täällä valoisassa yksiössäni, kuin hurja siellä kopissani. Sitä paitsi Tom Waitsilla ei tainnut olla mielessään ruotsalaiset opiskelija-asuntolat silloin, kun hän kirjoitti nuo kyseiset lyriikat.

Uusi asunto sen sijaan on tuntunut kodilta alusta lähtien. On lautalattiat, katto korkealla, isot ikkunat – ja oma keittoseinä. En olisi ikinä uskonut, että voin tulla niin onnelliseksi siitä, että saan tiskata tiskini oikeassa tiskialtaassa vessan lavuaarin sijaan.

Yksiöni sijaitsee vanhalla 1800-luvun tehdasalueella, joka on käynyt hienosti sanottuna melkoisen gentrifikaation läpi. Toisin sanoen täällä asuu aika paljon ihmisiä, jotka luultavasti ainakin silloin tällöin kuuntelevat Tom Waitsia ja miettivät, että “Fan, mä olen tuff, asun vanhassa tehtaassa!” – ja lähtevät sitten Volvollaan mainostoimistoon töihin.

Käytävä

Ja töiden jälkeen he menevät lähi-Icaan ostamaan goji-marjoja. Niitä nimittäin promotaan siellä joka toisen hyllyn päässä, joten kai niitä joku sitten ostaakin. “Supermarjoja” on tarjolla ainakin  kuivattuina, pakastettuina, jauhettuina, jogurttipäällysteisinä, mehuna sekä mysliin ja leipään sekoitettuna.  Tummaa suklaata syödään myös paljon. Sitä on kassojen vieressä jättimäisessä hyllyssä arviolta 50:tä eri laatua. Nämä bobot on helppo segmentoida.

Minut mukaan lukien näyttävästi. Aamulla juuri söin pakastemarjasekoitusta, jossa oli niitä goji-marjoja, karhunvatukoita, mustikoita, tyrnimarjoja ja punaherukoita. Enää  en tosiaankaan ajattele olevani hurja. Sen sijaan ajattelen, että jos tästä antioksidanttimäärästä huolimatta joskus vanhenen, sairastun ja/tai kuolen, joku saa maksaa.

Tässä vielä fotorundi asunnosta.

Näkymä ovelta

Keittiönurkka

Tietokonenurkka

Televisionurkka

Nukkumisnurkka

Eteinen

The other side of tralla-la-laa

On aina yhtä suuri pettymys huomata, että oma mieli toimii ihan samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin. Nyt olen näyttävästi siirtynyt kulttuurishokin toiseen vaiheeseen, jossa alun kuherruskuukauden jälkeen ne pienet erot oman ja vieraan kulttuurin välillä tuntuvat jännittävän sijasta rasittavilta.

Paluu Ruotsiin on siis ollut yllättävän vaikea. Päässä soi Anna Järvisen ‘Helsinki’ ja olo on haikea – ja pateettinen. Kaikki ärsyttää. Kielen oppiminen ei enää tunnu kiehtovalta, vaan lähinnä uuvuttavalta. Olen huomannut alkaneeni vältellä ruotsin puhumista. Oma roolini täällä on alkanut ahdistaa: enää ei tunnu hauskalta olla se, joka toisaalta on aivan kuin kaikki muutkin (siis ruotsalaiset), mutta toisaalta kuitenkin aina väistämättä ulkopuolinen ja erilainen. Ihmisten ainainen iloisuus ottaa päähän. Ruotsalaisten naisten puherytmi kiekaisuineen raivostuttaa. Ja ne ikkunalamput. Helvetin laumasielut, onko kaikilla oikeasti pakko olla samanlainen lamppu ikkunalla?!

Tunnen oloni vähän yksinäiseksi, mutta silti ei huvita nähdä ketään. Eristäydyn ja vellon. Mietin, olenkohan taas valinnut väärin. Kevät tuntuu hirveän pitkältä ajalta. Facebook-riippuvuuteni on sairaalloisella tasolla.

Mutta kyllä tämä tästä. Ainakin teorian mukaan – kulttuurishokin seuraava vaihehan on sopeutuminen, kuten lukion psykologian tunnilla opimme. Se alkaa varmaan samaan aikaan kun tämä loska sulaa pois. Ja siihen ei onneksi ole enää niin kovin pitkä aika. Talvi täällä kun on lyhyempi kuin Helsingissä, sitä faktaa minun koti-ikävöivä massamieleni ei saa muuksi muutettua.

Ylipitkä kirjoitus siitä, mitä tapahtuu kun netti ei toimi

Nettini ei toiminut puoleentoista viikkoon. Syytä katkokseen en tiedä, mutta epäilen naapurissani asuvien insinööriopiskelijoiden kostoa, kun raivostuin heille pari viikkoa sitten huomattuani, että he olivat käyttäneet kaiken mustapippurini.  Olivat ihan varmaan katkaisseet jotkut piuhat. Tai suorittaneet jotain insinöörivoodoota. Oli miten oli, jouduin tahtomattani kokeilemaan, mitä netissä n. viisi tuntia päivässä viettävälle tapahtuu, kun nettiin ei yhtäkkiä pääsekään.

Se oli oikeastaan melkeinpä mukavaa. Toki kun silloin edellistorstaina tajusin, että Firefox ei kertakaikkiaan avaa yhtäkään sivua, tuntemukseni lähentelivät Southparkin Randyn tuntemaa paniikkia siinä jaksossa, jossa netti lakkasi toimimasta kaikkialla. Aika pian kuitenkin kokosin itseni ja meni nukkumaan.

Todellinen hämmennys iski vasta aamulla, kun en aamupalaa syödessäni voinut lukea uutisia ja Facebookia. Enkä kuunnella nettiradiota. Silloin on kuulkaa ihminen kasvotusten oman yksinäisyytensä kanssa, kun täydellisessä hiljaisuudessa pureskelee ruisleipää ja tuijottaa ikkunasta harmaata marraskuista aamua.

Mutta kun opin ennaltaehkäisemään aamuisen ahdistuksen ostamalla edellisenä päivänä sanomalehden, totuin netittömyyteen hämmästyttävän helposti. Edellisen päivän uutisten lukeminen ei tuntunut yhtään hassummalta. Oikeastaan huomasin, että minua ei haitannut ollenkaan, että tunsin olevani vähän maailman ulkopuolella. Oloni vastasi itse asiassa sitä tilaa, joka iskee aina kun on matkalla. Yhtäkkiä sitä huomaa, että pärjää varsin hyvin, vaikkei aloitakaan jokaista päivää lukemalla uusia uutisia sikainfluessasta ja irtisanomisista.

Mielenkiintoista noin niinkuin mediatutkimukselliselta kannalta on, että netittömyys vaikutti kulutukseeni siten, että ostin puolentoista viikon aikana enemmän lehtiä kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä. Voin siis nyt ihan omakohtaisen kokemuksen kautta kertoa, että netin ja lehtien laskevan menekin välillä on aika hemmetin suora yhteys. Samoin kuin muuten netin ja levymyynnin: mieleeni tuli viime viikolla ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen mennä levykauppaan ja ostaa CD-levy. Jos netittömyys olisi jatkunut vielä tämän viikon olisin varmasti tehnyt niin.

Tästä pääsenkin kätevästi kertomaan, mitä netistä kaipasin eniten. Spotifytapa hyvinkin. iTunesissani on toki musiikkia päiväkausiksi, mutta suurin osa siitä on puhkikuunneltua. Toisin sanoen omistamani musiikki on digitaalisessakin muodossakin jo vähintään vuoden vanhaa. En siis ole ostanut musiikkia siitä lähtien kun viime syksynä latasin Spotifyn koneelleni. Ei ole hyvä tämä kehitys.

Positiivisesti netittömyys vaikutti myös vapaa-ajan toimintaani. Kävin keikalla keskellä viikkoa, viinilasillisella yksinäni maanantai-iltana (tunsin itseni hyvin boheemiksi), katsomassa kaverini flamenco-esitystä ja elokuvissa. Olin myös  menossa kuuntelemaan Amnestyn järjestämää työoloja Kiinassa käsittelevää luentoa, mutta se oli sentään peruttu. Lisäksi tein pitkiä kävelyretkiä, kylvin, piirsin, katsoin elokuvia ja aloitin ristipistotyön.

En minä nyt tietenkään nettiä vastusta, vaikka ilman sitä elämisellä on näyttävästi lähes pelkästään positiivisia vaikutuksia. Yhtä hyvin voisin alkaa vastustaa kännyköitä. Tai sähköä. Tai mainostelevisiota. Mitä näitä moterneja juttuja nyt on. Kuitenkin kun nettini lopulta sunnuntai-iltana yhtäkkiä alkoi toimia, oli ensimmäinen reaktioni nyppäistä kaapeli seinästä. Facebookia päivitin vasta tänään. Sinne en kaivannut yhtään.

Ikkunalamput ruotsalaisen vieraanvaraisuuden symbolina tai jotain

Näin pitkän tauon jälkeen voisi kuvitella, että olisin keksinyt jonkun todella mielenkiintoisen jutunaiheen tai että yksityiselämässäni olisi esimerkiksi tapahtunut jotakin kirjoittamisen arvoista (tosin: vaikka olisikin, en kirjoittaisi siitä tänne. Tää ei oo sellanen ploki.), mutta ei. Jatkan kirjoitussarjaani ruotsalaista elämäntapaa koskevista epäolennaisista huomioistani. Tällä kertaa aiheena on ruotsalaisten kiintymys ikkunalamppuihin.

Näin pimeään vuodenaikaan olen pystynyt taas jatkamaan lempiharrastustani, eli ihmisten ikkunoista sisään kurkkimista. Täällä Ruotsissa olosuhteet harrastukselleni ovat ihanteelliset, koska ruotsalaiset eivät vedä pimeän tullen kaihtimia alas, vaan sytyttävät ikkunalampun. “Det är många som letar efter en fönsterlampa nu för att fylla igen tomrummet som blev efter julstjärnorna som hängde i fönstret, det är ju så mycket trevligare med lite belysning i fönstret!“, kuvailee eräs lamppuliike (ei ilmeisesti ihan hetkeen päivitetyillä) nettisivuillaan, ja tottahan se on – paljon kivemman näköistä se on kadulla kulkijallekin kun ikkunoissa loistaa kodikkuutta huokuva valo.

En minä itse ikkunalamppujen yleisyyteen olisi välttämättä kiinnittänyt huomiota, mutta pikkusiskoni huomautti asiasta ollessaan täällä kyläilemässä (ja päätti muuten hankkia moisen myös omaan kotiinsa. Tampereella on siis ainakin yksi ikkuna, joka edustaa tyylipuhdasta ruotsalaista mysigheten -ideaalia). Suomalaisten ja ruotsalaisten ikkunoiden eroista oli kuulemma kirjoitettu Kuukausiliitteessäkin: Suomessa ikkunaverhot ovat yötä päivää tiukasti kiinni, kun taas Ruotsissa ikkunoissa voisi yhtä hyvin lukea “tervetuloa kahville ja pullalle!”.

En haluaisi pönkittää iänikuista stereotypiaa metsäläis-suomalaisista ja luontevasti småpraataavista ruotsalaisista, mutta en ole voinut välttyä huomaamasta, että ruotsalaisen suhtautuminen kanssaihmisiinsä on selkeästi hyväntahtoisempaa kuin suomalaisten. Sen huomaa jo pelkästään kaupoissa, joissa myyjät tervehtivät ihan vain tervehtiäkseen, eivätkä siksi että pomo on käskenyt niin tehdä. Kyllä se niin vain on, että ovikellon soidessa yllättäen suomalainen esittää ettei ole kotona, kun taas ruotsalainen kattaa pöytään vierasporsliinit ja kookospullat.

Tässä nyt vielä äärimmäisen huonolaatuinen kuva tyypillisestä göteborgilaisesta kerrostalosta n. kello seitsemältä marraskuisena tiistai-iltana. Kivasti tuikkii ikkunalamppu monessa ikkunassa.

Lotta,

kirjoitan tänne kyllä vielä joskus jotain.

Indiekuoro – pian myös Helsingissä?

Olen tämän reilun kuukauden aikana törmännyt täällä jo moniin ilmiöihin, jotka toivoisin Helsingin kopioivan. Yhtenä niistä mainittakakoon (melkein) autoton keskusta. Niistä paikallisista neronleimauksista, jotka eivät vaadi Suomessa toteutuakseen ihmettä (tai koko Suomen väestön korvaamista ruotsalaisilla), on ehdoton suosikkini indiekuoro.

         Tuo salskea nuorimies mustassa trenssissä on kurssikaverini Andreas.

Kuten hyvillä jutuilla on tapana (vrt. kahvi, housut, Bääbs), oli Göteborgin indiekuorokin aluksi pienen piirin juttu, mutta maineen levitessä siitä on kasvanut 70 laulajan jättikuoro. Kuoro on esiintynyt mm. kaduilla, toreilla, puistoissa, ratikassa, baareissa ja radiossa. Ohjelmistossaan sillä on ollut biisejä ainakin Knifelta, Björkiltä, Fleet Foxesilta ja Arcade Firelta. GIK on saanut mukavasti maanlaajuistakin huomiota, mikä ei tietenkään ole yllättävää – ollaanhan Ruotsissa, kuorojen ja indien luvatussa maassa.

Tällaista toimintaa kun saisi Helsinkiinkin, niin ei tarvitisisi aina laulaa pelkkää karaokea.

Olennaista muuten ainakin omalta kannaltani on, että kuoroon ei aluksi ollut minäänlaisia tasovaatimuksia. Koelaulut on otettu käyttöön vasta nyt, kun halukkaiden laulajien määrä on käynyt ylivoimaiseksi. Toisin sanoen minun on perustettava Helsingin indiekuoro itse sitten kun tulen takaisin, jotta pääsen varmasti mukaan toimintaan. Mutta kenestä kuoronjohtaja? Kiinnostuneita?

Göteborgin tarrattomat sähkökaapit

Olen viime päivinä tehnyt kartoitusta göteborgilaisista sähkökaapeista. Huomasin nimittäin alkuviikosta juoksulenkillä, että paikalliset sähkökaapit ovat huomattavan siistejä. Siis siinä mielessä siistejä, että niissä ei ole tarroja, julisteita, graffitteja tai muuta ns. kaupunkitaidetta.  Nyt sattumanvaraisia kadunpätkiä keskusta-alueella käsittäneen kartoitukseni perusteella olen tullut siihen lopputulokseen, että göteborgilaiset sähkökaapit ovat n. 70 prosenttisesti katutaiteettomia.

Tämä lopputulos sai minut kauhistumaan. “Eivätkö göteborgilaiset ymmärrä kansalaisten omaehtoisen toiminnan tärkeyttä julkisen tilan kaupallistumiskehityksen vastustamisessa?! Eivätkö he koe tärkeäksi kommentoida kriittisesti sitä, kenelle kaupunkitila kuuluu?!”, olisin ajatellut jos olisin tätä iltaa aikaisemmin laittanut googleen hakusanaksi ‘katutaide’ ja lukenut läpi hakutulosten ensimmäisen osuman.

Sen sijaan ajattelin, että harmi kun on niin vähän tarroja täällä. Tarrat ovat usein aika hienoja.  Ja olisihan se kivaa, jos kaupungilla olisi muitakin visuaalisia virikkeitä kuin mainoksia. Ei sillä, että itse koskaan olisin “kriittisesti hahmottanut ja muokannut kaupunkitilaa”.

Tulee aina tästä aiheesta mieleen, kun kerran istuimme Lotan ja Miran ( käytän nyt ihan nimiä, koska tämä ei ole mikään kovin arkaluontoinen tarina) kanssa Erottajassa ja puhuimme jostakin todella laimeasta aiheesta ja minä tokaisin, että kylläpäs me nyt puhumme laimeasta aiheesta. “Kaikki muut varmaan suunnittelee jotain seuraavaa tarranliimausoperaatiota.” Tarranliimausoperaatiota. Tuosta sanavalinnasta voi päätellä, kuinka piireissä minä olen.

Vähän vaikea kuitenkin uskoa, ettei täällä olisi ihmisiä, jotka säännöllisesti paitsi puhuvat, myös toteuttavat tarranliimausoperaatioita. Ei voi olla niin, että kaikki vain näyttävät taidekoululaisilta. Joten olen päätellyt, että Göteborgin kaupungin suhtautuminen “töhryihin” on vielä tiukempi kuin Helsingin. En olisi uskonut,  mutta näyttäisi olevan niin, että Göteborgiin verrattuna Helsinki on Berliini mitä tarroihin tulee.

Lihanhimoa Ikeassa ja muita opiskelija-asumisen lieveilmiöitä

Tässä näkymä kahdelle kadulle naapurustossani. Toisen kadun nimi on Hemtrevlighetensgata ja toisen Den-absoluta-motsatsen-till-hemtrevligheten-sgata. Arvatkaapa vain kummalla kadulla minä asun?

En ole mikään Sakke S. kuvankäsittelyssä.

Asun siis Olofshöjd -nimisessä opiskelija-asuntolakompleksissa, jossa sijaitsevat tämän hotellin lisäksi asuinalueeni ainoat rakennukset, joita suunniteltaessa funktionaalisuus on ajanut kauneusarvojen edelle.  Lue osuva Olofshöjd -kuvaus täältä.

Vaikkeivat odotukseni olleet kovin korkealla, olin silti vadelmaveneenpunaisessa mielessäni toivonut, ettei opiskelija-asuminen Ruotsissa tarkoittaisi samaa kuin Suomessa. “Ovathan hostellitkin Ruotsissa viihtyisämpiä kuin missään muualla Euroopassa”, kulki logiikkani.

Väärässä olin.  ”En olisi ruotsalaisista uskonut, tollaseen putkaan laitetaan nuoria ihmisiä! Ja sää oot sentään yliopisto-opiskelija, etkä mikään etiopialainen tiskari!”, äitini kauhisteli kuvailtuani yhteiskeittiömme törkyistä jääkaappia ja lajittelematonta jätettä n. kahden kuukauden ajalta sisältänyttä roskista. Vähän epäselväksi jäi, minkä vuoksi n:nnen vuoden yliopisto-opiskelija ansaitsisi paremmat asuinolosuhteet kuin etiopialainen tiskari, mutta muuten äitini kommentissa tiivistyivät omatkin tuntemukseni.

Onneksi on Ikea.  Kävin ensimmäisen viikon aikana Ikeassa kolme kertaa, mikä on yhtä monta kertaa kuin tähänastisen elämäni aikana yhteensä. Huoneessani ei huonekalujen lisäksi ollut yhtään mitään, joten jouduin ostamaan kaikki perustarvikkeet patjasta ja astioista lähtien. Näin jälkikäteen ehkä vähän hävettää, ettei mielessäni edes käynyt ostaa esimerkiksi juuri astioita käytettyinä, vaan pidin itsestäänselvänä, että ostan kaiken Ikeasta. On se niin kätevää, kun kaiken voi ostaa saman peltikaton alta. Ja niin h a l v a l l a. Ostin mm. salaattilingon, koska se maksoi vain 35 kruunua. Olen ostanut salaattia täällä nyt kaksi kertaa, enkä ole lingonnut kumpaakaan kerää.

Ikea-huumassani päätin myös syödä Ikean ravintolassa. Ja siellä, jonottaessani ruokaani mukavaa Ikea-päivää viettävien ruotsalaisperheiden ympäröimänä, minuun iski ensimmäista kertaa yhteentoista vuoteen todellinen lihanhimo. Liekö syynä kolmen päivän myslidieetin aiheuttama proteiinien puutostila vai ruotsalaisen assimilaatiopolitiikan tehokkuus, pystyin vain hädin tuskin hillitsemään itseni tilaamasta suurta lihapulla-annosta perunamuusilla. Sen sijaan tilasin quinoasalaattia ja tunsin itseni omaksi naurettavaksi itsekseni.

Vähän jäi kyllä harmittamaan, etten antanut periksi lihanhimolleni. Olisi ollut hauska testata, pystynkö syömään kahtakymmentä lihapullaa.

Ei tämä huoneeni vieläkään millään asteikolla viihtyisä ole, mutta olen onneksi kuukaudessa tottunut näihin askeettisiin oloihin. En viihdy, mutta toisaalta en myöskään enää näe painajaisia tuosta keittiöstämme. Mielen sopeutumiskykyä ei näyttävästi koskaan pidä aliarvioida.