On aina yhtä suuri pettymys huomata, että oma mieli toimii ihan samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin. Nyt olen näyttävästi siirtynyt kulttuurishokin toiseen vaiheeseen, jossa alun kuherruskuukauden jälkeen ne pienet erot oman ja vieraan kulttuurin välillä tuntuvat jännittävän sijasta rasittavilta.
Paluu Ruotsiin on siis ollut yllättävän vaikea. Päässä soi Anna Järvisen ‘Helsinki’ ja olo on haikea – ja pateettinen. Kaikki ärsyttää. Kielen oppiminen ei enää tunnu kiehtovalta, vaan lähinnä uuvuttavalta. Olen huomannut alkaneeni vältellä ruotsin puhumista. Oma roolini täällä on alkanut ahdistaa: enää ei tunnu hauskalta olla se, joka toisaalta on aivan kuin kaikki muutkin (siis ruotsalaiset), mutta toisaalta kuitenkin aina väistämättä ulkopuolinen ja erilainen. Ihmisten ainainen iloisuus ottaa päähän. Ruotsalaisten naisten puherytmi kiekaisuineen raivostuttaa. Ja ne ikkunalamput. Helvetin laumasielut, onko kaikilla oikeasti pakko olla samanlainen lamppu ikkunalla?!
Tunnen oloni vähän yksinäiseksi, mutta silti ei huvita nähdä ketään. Eristäydyn ja vellon. Mietin, olenkohan taas valinnut väärin. Kevät tuntuu hirveän pitkältä ajalta. Facebook-riippuvuuteni on sairaalloisella tasolla.
Mutta kyllä tämä tästä. Ainakin teorian mukaan – kulttuurishokin seuraava vaihehan on sopeutuminen, kuten lukion psykologian tunnilla opimme. Se alkaa varmaan samaan aikaan kun tämä loska sulaa pois. Ja siihen ei onneksi ole enää niin kovin pitkä aika. Talvi täällä kun on lyhyempi kuin Helsingissä, sitä faktaa minun koti-ikävöivä massamieleni ei saa muuksi muutettua.
Nonni! Ympyrä sulkeutuu. Kaikessa on kyse uutuudenviehätyksestä. Samaa oon hokenut viime päivät. Niin ja, mää siirsin mun mahdollista ruotsinmatkaa pääsiäiseen. Kalsea kevätsää Seinen rannalla vei voiton lomakohdekisassa.
Joo, oonkin ollut ihan liian tyytyväinen elämääni koko syksyn – jo oli siis aikakin kehittää jonkinlainen kriisi. Nyt tunnen oloni taas omaksi itsekseni.
Tervetuloa kylään koska vaan! Pääsiäisenä passaa mainiosti, sitten se kevät onkin täällä jo aika pitkällä.
Terveiset vastaavasta tunneilmastosta. Nopea käväisy Suomessa pelasti ehkä ikävän sinne takaisin, mutta edelliseen kirjoittajaan viitaten ympyrä on tosiaan sulkeutumassa. Kulttuurierot kääntyvät edelleen itselläni sinikeltaisen heimon voitoksi, mutta juuri kieli tuntuu nyt monen maanisen innokkaan oppikuukauden jälkeen nousevan vihdoin tiedostetuksi esteeksi. Se nimittäin tuntuu tässä tammikuisessa loskasäässä paksuimmalta ja läpipääsemättömimmältä kalvolta natiivien maailmaan.
Veikkaan, että pahempi potutus kyllä taas lähtee hetken kuluttua ja rohkenen ainakin itse yhä odottaa jotain uutta ja avaavaa – sekä itsestäni että täkäläisestä eetoksesta.
Juu. Kyllä mäkin tätä tunneilmastoani tästä vielä lähden avaamaan. Mut toisaalta oon alkanut vähän taas nauttia tästä ulkopuolisuuden tunteesta. Sitä paitsi gradunkirjoittamiseen tällanen lievä umpimielisyys sopii hyvin. Tulee valmista kun ei jaksa enää innostua jatkuvasta fikailusta ja muista sosiaalisista hömpötyksistä.